Opetushallitus järjesti laaja-alaisen Oppimisen arvioinnin kansallisen konferenssin Helsingissä 10. ja 11.4. Riikka Korpinen Hämeenlinnan Lyseon lukiolta kertoo, mitä konferenssista jäi matkamuistoiksi ja kotiinviemisiksi.
Pääsin VIISARI-hankkeen edustajana mukaan haistelemaan arviointikulttuurin kevättuulia. Innostuin. Edellisistä koulutuksista poiketen en heti rynnännyt oppitunteja pitämään, vaan sain sulatella päivien antia näin blogin muodossa ensin rauhassa kotona! Ole hyvä ja poimi tästä.
Pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen ja professori Jari Lavonen käsittelivät omissa alustuksissaan suurta kuvaa siitä, millaisena suomalainen opettajuus ja arviointikulttuuri näyttäytyy globaalisti tarkasteltuna. Hämmästystä herättää mm. se, ettei Suomessa kouluja ja opettajia rankata paremmuusjärjestykseen, tulospalkata eik myöskään toteuteta laajoja kansallisia testejä.
Huomasin olevani kiitollinen siitä, että voin työskennellä opettajana juuri Suomessa. Mahtavaa, että Suomessa uskalletaan edes joissain asioissa vetää omaa linjaa, jopa EU-suosituksia uhaten. Ei-kilpailullisena ihmisenä olisin vaihtanut ammattia jo aikaa sitten, jos olisin päätynyt opettajaksi vaikkapa Yhdysvaltoihin tai Thaimaahan.
Yhdysvalloissa vietetty vaihto-oppilasvuosi 80- ja 90 -lukujen taitteessa palasi elävästi mieleen. Viiden minuutin välitunnit, ripeä kävely kaapille kirjaa vaihtamaan ja suunnistus uuteen luokkaan. High school -opettajat olivat sydämellisiä ja hauskoja tyyppejä, mutta vaihto-oppilaalle välittyi kuva myös erittäin työllistetyistä ja stressaavista opettajista. Yhdysvalloissa koulut rankataan laajoilla kansallisilla testeillä paremmuusjärjestykseen ja jopa 10 % opettajista voi saada potkut. Tuota en silloin tiennyt.
OECD-maissa toteutettu Talis-tutkimus vahvisti käsitystä, että suomalaisen koulutuksen laatu nojaa tukevasti opettajien korkeaan koulutustasoon ja opettajan autonomiaan. Sen sijaan opettajien ammatillinen osaamisen jakaminen on yhä lapsen kengissä. Tässä olisi mietinnän paikka: voisiko työantajataho antaa opettajille resurssia tavoitteelliseen aineryhmätyöskentelyyn, jossa jokaisen tuottamat ideat ja käytänteet laitetaan kaikille jakoon? Eikö tämä, jos mikä, olisi Kiky-työn paikka? Yhdessä olisimme enemmän. Mikä estää? Häpeä ja vähättely? Kiire? Tälle pitää tehdä jotakin.
Heinonen linjasi puheessaan, ettei kansallisiin peruskoulun päättökokeisiin meillä Suomessa lähdetä. Sen sijaan ylioppilaskirjoitusten asemaa pääjohtaja ei lähtenyt kyseenalaistamaan. Kypsyyskokeelle löytyvät painavat perusteet nyt, kun korkeakoulujen sisäänpääsykokeista ollaan tulevaisuudessa ehkä luopumassa ja yo-tutkinnon painoarvo sisäänpääsyssä vain kasvaa entisestään.
Risto Hotulaiselta saamaani kultahippu liittyi niinkin klassiseen asiaan kuin hyvien kysymysten laatimiseen ajattelutaitojen kehittäjänä ja tiedon syventäjänä. Kaikkien koulussa tehtyjen ilmiötyöskentelyjen jälkeen oli mielenkiintoista kuulla kokemuksia australialaisista kolmasluokkalaisista, joiden luokkahuoneeseen oli kiinnitetty Bloomin taksonomia hengessä laadittu ”tiedon mato”. Iso seinälle kiinnitetty matokuva oli jaettu kuuteen sektoriin ja tiedonkäsittelyn tasoon Bloomin luokittelun mukaan, muistamisesta ja ymmärtämisestä aina arvioimiseen ja uuden luomiseen asti. Opettaja esitti lapsille sekä pintatason että syventävän tason kysymyksiä eriyttäen opetusta. ”Miltä ampiainen näyttää ja miten sen liikkuu?”, ”Kirjoita tarina ampiaisen päivästä” ja antoi vielä edistyneelle tytölle tehtäväksi vertaile ampiaisen ja kärpäsen päivää keskenään. Jopa pienet koululaiset oppivat matoa katsellessaan oivaltamaan, millä ajattelun tasolla he liikkuivat.
Ajattelun taitoja on opittava pienestä pitäen ja jo pienet lapset voivat sopivilla havainnollistamisvälineillä tulla tietoiseksi omasta toiminnasta ja kehittää arvioinnin metakognitiivisia taitoja. Miten me voisimme tehdä arviointia ja ajattelun portaita näkyväksi itsellemme niin, että laatisimme haastavia, hauskoja ja innostavia kysymyksiä ja tehtäviä? Mikä on perinteisen opetuskeskustelun paikka nykykoulussa; osaammeko me oikeasti käydä sitä tasokkaalla tavalla? Ja mikä houkuttelisi nuoren hetkeksi pois somemaailmasta haastamaan ajattelutaitojaan ja kisaamaan itsensä kanssa korkeammalle tasolle päästäkseen? Pelifirmat, hei…laadukkaita oppimispelejä kaivataan! Sisällöntuottajia kyllä riittää.
Najat Ouakrim-Soivio selkiytti opettajan arviointitaitojen kehittämisen suurta kuvaa ja tarjosi ehkä kaksipäiväisen konferenssin parasta antia. Arvioinnin tehtävä on helpottaa opiskelijan ja opettajan työtä. Kyse ei ole jostakin opettajan työn päälle liimattavasta lisätyöstä ja joiden lomakkeiden kierrättämisetä opiskelijoilla, vaan jostain hyvin keskeistä oppimisessa.
Tavoitteet, tekeminen oppitunneilla ja arviointi muodostavat pyhän kolmiyhteyden, jossa osatekijät vaikuttavat toisiinsa. Arviointi tuottaa oppimista ja ohjaa sitä mitä opettaja ja opiskelija seuraavaksi tekevät. Arviointi on näin ollen kaksisuuntaista. Arvioinnin tulee olla oikea-aikaista, ohjaavaa, korjaavaa tai vahvistavaa, konkreettista, realistista ja kannustavaa.
Arviointi ei siis ole epämäärästä kehumista ”hyvin meni”, vaan konkreettiseen tekemiseen ja asenteisiin nojaavaa rakentavaa palautetta. Arvioinnin pitäisi olla myös monipuolista, tietoista ja näkyväksi tehtyä. Sen tulisi olla myös huoltajien saatavilla. Jotkut opettajat laittavat testien ja välikertausten arvosanoja ja pistemääriä Wilmaan, josta myös huoltajat voivat nähdä ne kurssin ollessa vielä käynnissä. Tämä on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan!
Vertaisarvio toimii tutkijan mukaan erityisen hienosti työskentelyn arvioinnissa; opiskelijat havainnoivat toisiaan esim. pienryhmässä paljon enemmän kuin mihin opettaja ikinä kykenee. Fokuksena voivat olla oma-aloitteisuus, vastuunottaminen, tiedonhankinta, vuorovaikutustaidot ja vaikkapa keskittymiskyky. Yksi työskentelyn arvioinnin kohde voisi olla laitteiden käyttö koulussa: edistävätkö vai haittaavatko ne oppimista? Miten hyvin tai huonosti onnistuin tänään? Eksyinkö someen, avasinko Netflixin vai pysyinkö kurinalaisesti Tabletkoulun tehtävissä?
Ouakrim-Soivio painotti, että sekä vertais- että itsearvioinnissa opiskelijoiden äänen pitää saada kuulua. Itsearviointi ei saa muuttua kontrollin välineeksi eli opettajan tai huoltajan ei pidä mennä sitä muuttamaan tai ”korjaamaan”. Siitä voidaan kuitenkin käydä keskustelua ja pohtia yhdessä. Huonosti toteutettu itsearviointi voi tehdä paljon hallaa. Se voi olla osasyynä arviointiähkyyn; opiskelija ei oivalla mihin opettajan syytämillä kyselyillä tähdätään. Itsearvioinnin tarkoitus on tarjota opiskelijalle itselleen mietintätauon oman työskentelyn tarkkailuun. Pekka Peura mainitsi edellisessä Digisillan koulutuksessa, ettei useinkaan vilkaise opiskelijoiden itsearviointeja ollenkaan. Opiskelijat kasvatetaan tälläkin tavalla oivaltamaan, että he opiskelevat viime kädessä itseään varten.
Arviointia voisi nyt monipuolistaa ja ottaa käyttöön pienin askelin; jokin uusi, kokeilu per kurssi voi olla ihan hyvä tahti. Aina ei tarvitse ottaa kokonaista lukiokurssia fokukseen. Arviointitaitojen opettelua voi aloittaa itsensä ja opiskelijoiden kanssa vaikka ottamalla tarkasteluun yksittäisen oppitunnin tai pitää vaikka yhden arviointiviikon keskellä jaksoa. Mikä on tämän tunnin/ viikon tavoite? Miten työskenneltiin? Miten tavoite saavutettiin? Mikä esti, mikä edisti? Epäonnistumisesta vasta oppiikin.
Ks. myös konferenssipäivien tviittikooste.
Lämpimästi tervetuloa Hämeenlinnan lyseon lukion VIISARI-arviointimessuille poimimaan käytännön vinkkejä ja helpotusta omaan työhön. Tämä siis to 27.4. klo 12-15 koulun vanhassa juhlasalissa.
#arviointiviisari 